Seikkailujen kautta takaisin kotiin

Vuonna 2014 kohtasin elämäni suurimman muutoksen. Olin tuohon aikaan töissä Säkylän Nuorten työpajalla.  Lukiosta olin valmistunut vuotta aikaisemmin. Viimeisen vuoden ongelmana olikin kysymys siitä, mihin lähtisin opiskelemaan. En ikinä voinut kuvitella opiskelevani mitään akateemista tai teknistä, olin enemmänkin kiinnostunut taiteista. Kuten jotkut varmasti tietävätkin, Suomessa ei kovin montaa taiteisiin keskittyvää korkeakoulua ole. Teatterikorkean pääsykokeissa kävin pari kertaa, mutta jo ensimmäisellä yrityksellä tiesin, ettei se urapolku sopinut minulle. Kiinnitin täten huomioni näyttämön ulkopuolelle – kameran taakse. Hain media-alan opiskelupaikkoja kahdesta maantieteellisestä ääripäästä: Helsingistä ja Rovaniemeltä. Ottaen huomioon, että silloisen kotikuntani asukasluku oli n. 4500, kumpikin tahansa näistä vaihtoehdoista olisi iso muutos siitä maalaiselämästä, mihin olin tottunut. Pistin ennakkotehtävät postiin ja jatkoin työskentelyä työpajalla. Sain yhden kutsun pääsykokeisiin ja pitkän odotuksen jälkeen se kulminoitui opiskelupaikaksi. Oli aika pakata kamat, hypätä junaan ja matkustaa kahdeksansataa kilometriä pohjoiseen.

Sain opiskelupaikan Lapin yliopiston audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutusohjelmasta. Kyseessä oli tiedettä ja taidetta yhdistävä korkeakoulututkinto. Muutos oli iso. Koko sukuni asui pääasiassa välillä Säkylä-Turku ja matka etelään vei parhaimmillaan kymmenen tuntia junalla. En myöskään tuntenut ketään Rovaniemeltä ja pääsykokeita lukuun ottamatta, en ollut koskaan käynytkään koko paikkakunnalla. Toisinaan sitä vain tarvitsee hieman seikkailuhenkeä. Ja olihan Rovaniemellä jotain, mitä en kotikunnaltani löytänyt: taidetta. Rovaniemellä päädyin mukaan Lapin ylioppilasteatteriin ja sitä kautta Lapin yliopiston ylioppilaskunnan Speksiin. Tämän lisäksi osallistuin moniin koulutusohjelmani projekteihin: tein lyhytelokuvia, musiikkivideoita, radio-ohjelmia, valosuunnitteluja, mainosvideoita – ja kaikesta tästä palkkana oli tietysti opintopisteitä. Pystyin Rovaniemellä tekemään asioita, joista en voinut haaveillakaan Säkylässä. Sain tutustua täysin uuteen maailmaan ja tapasin sitä kautta ihmisiä, joiden kanssa pystyin jakamaan intohimoni. Rovaniemi oli taiteilijaopiskelijoiden keskiö – ja minä olin siellä kuin kotonani.

Opiskeluaikani ei ollut kuitenkaan pelkkää taiteilua. Päädyin tekemään myös vuoden reissun Australiaan, jossa olin ensin puoli vuotta vaihto-opiskelijana ja sen jälkeen puoli vuotta Working Holiday -viisumilla. Paljoa kauemmaksi ei sitä vaihtoon olisi päässytkään ja reissusta jäikin käteen enemmän kokemuksia ja muistoja kuin opintopisteitä (vaikka niitäkin aikamoinen summa). Vaihtovuosi oli jotain, minkä tiesin alusta asti tekeväni jossain välissä. Mahdollisuus avartaa maailmankatsomustaan tutustumalla uusiin kulttuureihin ja maisemiin yliopiston tuella oli tilaisuus, mitä ei vain voinut ohittaa. Ilman kyseistä tukea, kynnys matkustaa toiselle puolelle maailmaa olisi ollut paljon korkeampi, mutta päästyäni Australiaan oli myös paljon helpompaa tehdä pikaiset vierailut Vietnamissa, Thaimaassa, Malesiassa ja Uudessa Seelannissa. Olin päätynyt kauas Satakunnasta, mutta joskus sitä täytyykin nähdä muuta maailmaa, ennen kuin oppii kunnolla kodin merkityksen. Palattuani takaisin Suomeen 2019 olikin aika aloittaa gradun kirjoittaminen ja keskittyä opintojeni viimeistelyyn. Vuotta myöhemmin sainkin lopulta kutsun tulla noutamaan maisterin paperit, joita en ikinä uskonut piteleväni käsissäni. Tällä kertaa keskiarvokin oli jo korkeampi, kuin mitä se oli lukioaikoina. Alun perin tarkoituksenani oli jatkaa Rovaniemellä työskentelyä vuoden tai kahden verran, kunnes minulla olisi varaa muuttaa ulkomaille media-alan tehtäviä metsästämään. Sain onnekseni pahimpaan epidemia aikaan kesätöitä, jonne minut vakinaistettiin. Kaiken ylimääräisen palkan pistin säästöön ja suorastaan nautin siitä, ettei minulla ollut vapaa-ajalla mitään koulutehtäviä työn alla.

Sitten iski kaamos. Rovaniemi oli kaupunkina minulle ihanteellinen, mutta pohjoisen talven pitkään kestävä pimeys imi kaiken energian. Koska olin nyt myös sitoutunut käymään töissä, sain vähemmän mahdollisuuksia käymään etelässä, mikä tarkoitti, että näin perhettäni ja sukuani entistäkin vähemmän. Minulla oli nyt myös kaksi veljenlasta, jotka hädin tuskin tunnistivat minua niinä harvoina kertoina, kun pääsin heillä vierailemaan. Työtuntinikin liukuivat aamukuuden ja iltakahdeksan välillä niin paljon, ettei vapaa-ajalla jäänyt paljoa aikaa taiteiluun. Olin väsynyt kaikkeen. Samalla kuitenkin halusin pitää kiinni asettamastani tavoitteesta, koska en uskonut taitojeni ja osaamiseni riittävän media-alan tehtäviin, joihin monet taitavat opiskelijatoverini olivat jo päätyneet.

Sitten syttyi liekki. Sain kuulla Poriin sijoittuvasta työtehtävästä mediateknikkona ja jokin alkoi raksuttaa. Työ olisi vain tunnin päässä kotikunnastani alalla, mitä olin opiskellut viimeiset reilu kuusi vuotta. Oikeastaan muuta vakuuttelua en tarvinnutkaan. Koulutukseni ja osaamiseni osuivat tehtävän kriteereihin täydellisesti, joten pistin hakemusta menemään.  Joulupyhät ja vuodenvaihde osuivat väliin niin, että sain jännittää kokonaisen kuukauden, ennen kuin kutsu haastatteluun saapui. Ehdin siinä välissä jo haaveilemaan uudesta kotikunnastani, jossa aurinko nousisi aikaisemmin ja lumi sulaisi nopeammin. Löysin itselleni sopivan asunnon jo hyvissä ajoin ja kävinkin tasaisin väliajoin vuokraajan nettisivuilla tarkistamassa seuraavan parin viikon ajan, että asunto on vielä vapaana.

Alkuvuodesta sain soiton, että paikka oli minun ja aloin oitis irtaantumaan elämästäni Rovaniemellä. Irtisanoin vuokrasopimukseni ja molemmat työsuhteeni, saaden molemmilta työnantajiltani pelkkää kannustusta ja hyviä toivotuksia. Hyvästellessäni kämppikseni ja ystäväni, kaikki toivottivat onnea matkaan ja minä otin toivotukset haikein mielin vastaan. Lähes seitsemän vuotta ehdin viettää Rovaniemellä, missä onnistuin luomaan itselleni viimeisinä vuosina uuden elämän. Kaupungista, josta en aluksi tuntenut ketään, oli tullut koti. Tästä syystä uskalsinkin lähteä sieltä. Jos se ihminen, ketä seitsemän vuotta sitten uskalsi muuttaa toiselle puolelle Suomea, kohti tuntematonta, pystyi kirjoittamaan itselleen maisterin paperit, mitä mahdollisuuksia uusi harppaus toisikaan?

Olen nyt asunut Porissa kaksi kuukautta, työskennellen alalla, johon olen erikoistunut. Paluu Satakuntaan rakentamaan ensiaskeleita ammattiurallani on ollut yllättävän helppoa. Minut on otettu avosylin vastaan uuteen työhön ja olen päässyt lähemmäksi perhettäni. Paluu kotimaisemiin on tietysti nostalginen, varsinkin näin kesän lähestyessä. Tutut maisemat ja ihmiset muistuttavat kodin merkityksestä ja siitä, kuinka tärkeää on toisinaan uskaltautua tuon tuttuuden ulkopuolelle voidakseen rakentaa itseään laajemmassa mittakaavassa. Rovaniemi avarsi maailmaani tavoin, johon Säkylän kaltainen pieni maalaiskylä ei pystynyt. Se avasi mahdollisuuksia löytää, ei ainoastaan samankaltaisia yksilöitä, vaan myös se polku, mitä haluan elämässäni seurata. On myös tärkeää toisinaan matkustaa hieman kauemmaksi, jotta voi ymmärtää kotiseutunsa todellisen merkityksen. Rovaniemi antoi minulle mahdollisuuden seikkailla, mutta nyt onkin aika rakentaa loppuelämää niillä valmiuksilla, mitä seikkailuistani sain.

Akseli Korpioksa